Parin läsipään innoittamana uuteen viikkoon

Viikonloppuna tulikin vietettyä aikaa taas totuttua useammassa satulassa, pari pläsipäätä ja yksi pikkutamma. Pläsipäät on aika siistejä ja taitavia tyyppejä, kun niiden päiden sisälle pääsee ja niillä on jing ja jang kohdillaan.

Kunkku suoritti lintukidutuksen jälkeen enemmän päätäparantavaa muuta toimintaa kuin koulukiemuroita, puomeja, maastoa ja helppoja perusjuttuja ilman temppuja. Pää oli palautunut ja menneen tiistain valmennuksessa fiilis oli korkealla ja hevonen varmaan parempi kuin koskaan. Kunnon mahalaskun jälkeen onnistuminen tuntuu taas niin paljon paremmalta.

Omassa istunnassa on ihan lähiviikkoina tapahtunut myös jotain, en ihan vielä tiedä mitä, mutta ehkä se vielä selviää. Katse, kädet ja jalat vielä vaeltelee välillä vähän missä sattuu, mutta eiköhän ne kaikki pienin askelin asetu. Hevosen on ainakin aiempaa helpompi kantaa rintakorinsa ja säkänsä mun alla. Tiistain valmennuksen teemana oli kulmien ratsastaminen ja sen jäljiltä pääsin taas paremmin kiinni koko ulkopuolen hallintaan. Hevonen kulki pyöreänä, rentona, suorana, tyytyväisenä ja kuuliaisena.

Tiistain fiilis jatkui kivasti viikonloppuun ja perjantaina saatiin tehtyä rauhallinen vetristely viikonloppuun suunniteltujen puomitreenin ja sileäntreenin alle. Noh suunnitelmat hieman muuttuivat, kun molempina aamuina maneesi ammottikin tyhjyyttään. Lauantain puomitreeni muuttuikin yhdistelmätreeniksi, kun työn alle pääsivät myös iki-ihanat vastalaukat. Puomit otettiin mukaan sitten vasta laukan jälkeiseen ravityöskentelyyn, jossa yhdistyikin samalla kivasti myös oma istuntajumppa, kun keventämisen sijaan istuinkin osan ajasta alhaalla. Sunnuntaina tehtiin vuorostaan intervalliharjoitus, kun tyhjässä maneesissa pystyi rauhassa posottamaan koko baanaa ympäri, ja päälle vielä iloinen aurinkokävely ulkona.

Lauantaina oli ohjelmassa myös kakkosläsipää eli Salama. Salamalla oli kiva päivä ja, vaikka korvat meinasivatkin mennä jumpasta vähän solmuun, urheilumieltä oli tällä kertaa yllinkyllin. Taitava poika hänkin!

Kunkun kuvat on jo muutaman viikon takaa, koska anonyymillä kuvaihmisellä on ollut hieman aikatauluongelmia, mutta jotain tuoretta vähän suhruista maneesimatskua kumminkin nyt tarjolla pitkästä aikaa. Salaman tuoreista kuvista vastaa itseoikeutetusti tietysti Marjut.

Kolme askelta eteen ja yksi taakse

Viikot vierii samojen totuttujen kaavojen mukaan. Onneksi sentään sitä vauhtia, että kesä on täällä tuossa tuokiossa.

Hevonen on kulkenut niin kivasti viime ajat, että ei ole ollut paljon valittamista. Maneesissakaan ei ole muiden puuhat tai vaihtuneet puomienpaikat paljon ahdistaneet eikä mahavaivat ole hidastaneet tai vauhdittaneet menoa turhaan. Laukkaa ollaan päästy tekemään aika reilusti ja siitäkin alkaa pikkuhiljaa tulla taas aika pätevää. Vaikea ja lämpöä aiheuttava vastalaukkakin on alkanut sujua pienin askelin. Tämä hevonen on kyllä siitä mahtava, että kaiken ollessa kunnossa sekä satulan alla että päällä se palkitsee kyllä heti.

Suomen talvi ja suomenhevoset <3

Maastossakin on taas päästy käymaan ja jopa ilman tunnetta siitä, että onko sitä lähdetty itsemurharetkelle, vaikka viimeksi meinasi tappajaoksat syödä kaverin. Ehkä kasivee läsipää onkin jo puoliaikuinen?! Viikonlopun maastoilukelit olikin enemmän kuin kohdillaan, kunhan oli varustautunut tarpeeksi monella kerroksella villahousuja ja hevosella neljän hokin pito joka jalassa. Suomen luonto on kyllä niin kaunis, siellä silmä lepää ja mieli latautuu eikä sitä paljon paremmasta paikkaa voisi katsella kuin suomenhevosen korvien takaa.

Kun ehtii hehkuttaa ja iloita, tulee se surullisen kuuluisa isku vasten kasvoja ja käykin sellai, että tyhjään maneesiin on eksynyt hiukkahölmö kamikaze keltasirkkunen. Pyrähdyksistä viereen ja viereltä ja yhdestä pyrähdyksestä ravissa suoraan jalkoihin selvittiin vielä puhalluksella. Kun pyrähdys jalkoihin sitten tapahtui vielä muutenkin suuria tunteita herättävässä laukassa, pakka oli hajalla. Tietysti päivä oli vielä valmennuspäivä. Tarkoitus oli treenailla kulmia ja suoruutta ja vastalaukkaa, mutta toisin kävi. Pidettiin siis hommat helppoina ja pyrittiin vain löytämään rentous, vaikkei se ihan helppoa ollutkaan. Noh aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Pysyi hevonen ahdistuksesta huolimatta kuitenkin mun kanssa eikä pyrkinyt pakoon, joten on jotain tehty ehkä oikeinkin.

Kuin katsoisi ahdistusta silmiin...

Nyt uudella fiiliksellä uuteen päivään ja toivotaan keltasirkun löytäneen tiensä takaisin luontoon.