Hevonen on kulkenut niin kivasti viime ajat, että ei ole ollut paljon valittamista. Maneesissakaan ei ole muiden puuhat tai vaihtuneet puomienpaikat paljon ahdistaneet eikä mahavaivat ole hidastaneet tai vauhdittaneet menoa turhaan. Laukkaa ollaan päästy tekemään aika reilusti ja siitäkin alkaa pikkuhiljaa tulla taas aika pätevää. Vaikea ja lämpöä aiheuttava vastalaukkakin on alkanut sujua pienin askelin. Tämä hevonen on kyllä siitä mahtava, että kaiken ollessa kunnossa sekä satulan alla että päällä se palkitsee kyllä heti.
 |
| Suomen talvi ja suomenhevoset <3 |
Maastossakin on taas päästy käymaan ja jopa ilman tunnetta siitä, että onko sitä lähdetty itsemurharetkelle, vaikka viimeksi meinasi tappajaoksat syödä kaverin. Ehkä kasivee läsipää onkin jo puoliaikuinen?! Viikonlopun maastoilukelit olikin enemmän kuin kohdillaan, kunhan oli varustautunut tarpeeksi monella kerroksella villahousuja ja hevosella neljän hokin pito joka jalassa. Suomen luonto on kyllä niin kaunis, siellä silmä lepää ja mieli latautuu eikä sitä paljon paremmasta paikkaa voisi katsella kuin suomenhevosen korvien takaa.
Kun ehtii hehkuttaa ja iloita, tulee se surullisen kuuluisa isku vasten kasvoja ja käykin sellai, että tyhjään maneesiin on eksynyt hiukkahölmö kamikaze keltasirkkunen. Pyrähdyksistä viereen ja viereltä ja yhdestä pyrähdyksestä ravissa suoraan jalkoihin selvittiin vielä puhalluksella. Kun pyrähdys jalkoihin sitten tapahtui vielä muutenkin suuria tunteita herättävässä laukassa, pakka oli hajalla. Tietysti päivä oli vielä valmennuspäivä. Tarkoitus oli treenailla kulmia ja suoruutta ja vastalaukkaa, mutta toisin kävi. Pidettiin siis hommat helppoina ja pyrittiin vain löytämään rentous, vaikkei se ihan helppoa ollutkaan. Noh aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Pysyi hevonen ahdistuksesta huolimatta kuitenkin mun kanssa eikä pyrkinyt pakoon, joten on jotain tehty ehkä oikeinkin.
 |
| Kuin katsoisi ahdistusta silmiin... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti