perjantai 19. lokakuuta 2018

Tehotreenissä

Taannoin läsipää joutui todenteolla kaivamaan työhousut jalkaan ja ottamaan hien pintaan, kun sunnuntaina ahkeroitiin Tiinan kanssa ja tiistaina Maijan kanssa. Ympärillä toki kevyempää kivaa, maastointoilua sen minkä metsästäjien armoilta on pystytty, kentällä pyörähtelyä ja kaivettiimpa karvasatulakin taas naftaliinista.


Heti alkuun Tiina yllätti minut kysymyksellä, että mikä jalka ottaa pidempää askelta kuin muut. Tunnustelin liikettä, mutten uskaltanut vastata, kun epävarmuus iski päällimmäiseksi. Oikea takajalka! Oikea laiska takajalka otti pidempää askelta kuin muut! Tunsin sen itsekin, mutten uskaltanut vastata niin, koska epäilin sitä niin kovin.

kuva Marjut

Sitten Tiina pyysi tapailemaan avotaivutuksia ympyräuralla. Siitäpä hän ansaitsi läsipäältä tylsistyneen kysyvän katseen, että näitäkö taas, kyllähän mä nä jo osaan. Oltiin Maijan kanssa puuhasteltu inhokkieni avotaivutusten parissa edellisessä valmennuksessa. Ihmetyksekseni innostuin niistä ja ollaan jumppailtu viime aikoina niillä aika paljonkin, joten ihmekös, että meinasi pikkasen käydä tylsäksi. Iloksihan se taas pienten korjausten myötä kuitenkin muuttui, kun kropat oli ojennuksessa ja kehuja sateli. Varsinkin vasemmassa laukassa sai kokea oikean wow fiiliksen, kun kokoaminen ja taipuminen tuli niin kevyesti kuin itsestään. Tuntui, että siitä olisi voinut vaikka piruetille kääntä tuosta noin vaan. Työstettiin myös muotoa muutamien siirtymien myötä hieman enemmän niskasta ylös ja nenästä eteen. Nyt, kun olen pyrkinyt ratsastamaan kangilla ainakin kerta viikkoon, nenä on välillä tupannut painumaan herkemmin hieman alle ja niska alas varsinkin kun väsymys jo painaa, mutta äkkiä hevonen korjasi itse asennon. Tällä kertaa ratsastin molemmat valmennukset nivelillä.

kuva Marjut

Ollaan päästy kisojen vuoksi viimeksi kesäkuussa Tiinan silmien alle ja saatiin nyt ihan valtavasti hyvää palautetta, että ollaan menty kesän aikana kovasti eteenpäin juuri oikeaan suuntaan. Läksyksi saatiin jatkaa samaan malliin, kiittää useammin itseäkin hyvästä työstä ja ennen kaikkea uskoa itseen ja siihen omaan tunteeseen. Se laiska oikea takajalkakin, voi tosiaan olla se oikea vastaus, jos se omaan pyllyyn siltä tuntuu. Hevonen on omalla työllä saatu pisteeseen, jossa se yltää huippusuorituksiin, kunhan sen pää pysyy kasassa. Jonakin päivänä sen pää kestää vielä kisaradoillakin ja on meidän vuoro loistaa.

kuva Marjut

Tiistaina Maijan kanssa aiheena olikin väistöt. Sunnuntai painoi selvästi vielä kropassa molemmilla, vaikka maanantaina oli tehty vain kevyt palauttelu. Hevonen luikerteli, minkä kerkesi ja itselläkin oli vähän haasteita pysyä ojennuksessa. Todellisuudessa hevosen oli varmaan vaikea pysyä ojennuksessa, kun ratsastaja luikerteli. Saatiin kuitenkin hyviä pätkiä aikaiseksi, kun oikein tsempattiin. Tällä kertaa varsinkin oikea laukka oli positiivinen yllätys ja laukan jälkeen raviakin irtosi normaaliin tapaan. Joskus pitää vähän ponnistella, jotta nutturaa voi sitten vähän löysätä taas. Urakoinnin päälle on otettu ansaitusti rennommin ja keksitään kaikkea muuta kuin totista dressagea, jotta mieli pysyy hyvänä.

Huh mikä hiki ja jo toistamiseen melkein peräkkäisinä päivinä

Karva on kasvanut jo melkoiseen nalle moodiin ja hiki tulee pienemmästäkin puuhastelusta. Vielä pitäisi pari viikkoa malttaa klippauksen kanssa, niin selvitään taas koko talvi yhdellä ajelulla. Mihinköhän malliin sitä tänä vuonna Kuninkaan ajelisi? Launtai-iltana suuntaan itse Helsinkiin katselemaan ison maailman meininkiä. Saa katsoa, mitä Kuningas saa tuliaisiksi vai saako mitään.


perjantai 5. lokakuuta 2018

Flow

Se on kumma, miten pienten kaviosirppien poisto saa melkoisen flown aikaan. Kunkulla oli kengitys viikko sitten torstaina. Varsinkin kengitysvälin loppupuolella kavio kasvaa varpaalta enemmän kuin kannalta, mikä tarkoittaa sitä, että varsinkin takapään kanssa pitää ponnistella vähän enemmän. Herkkänä herrahevosena ei aina ihan huntsittaisi, jos mennäänkin vähän helposta vaikeampaan.



Lauantaiaamuna pikkupakkasessa Marjut innostui katsomaan, kuinka kevyesti se kenkä kulkee ja pysyykö ratsastaja menossa mukana. Ja kulkihan se. Helppoa kuin heinänteko sanoi Kuningas ja pisteli tossua toisen eteen. Kaikki toimi taas pienin avuin ja elämä oli ihanaa. Mitään ihmeellistä ei puuhasteltu. Taivuteltiin, jumppailtiin ja fiilisteltiin, uusien menomonojen menoa. Odottelin muutamia vinguttavia iloloikkiakin pakkasen nipistäessä nokkaa ja hännänpäätä, mutta ei siellä se päristeli tyytyväisenä ja rentona menemään, kun kerran sai mennä ja se oli taas helppoa ja kivaa.




Sunnuntaina olin pitkästä aikaa oikein varannut maneesin puomitreeneille. Eihän siellä kukaan muu hullu koskaan niihin aikoihin olekaan veilä kuin me, mutta kuitenkin. Nostin puomeja pitkästä aikaa vähän irti maastakin kavalettipalikoilla. Esteratsastusta suorastaan siis! Jumppailu oli selvästi kutkuttavan hauskaa. Pääasiassa nahkapuku pysyi kuitenkin kasassa. Päätin hyvin sujuneiden laukkajumppailujen innoittamana vielä koittaa tehdä laukanvaihtoa kavaletin kautta. Jepjep, sepä olikin hurjan hauskaa. Ensimmäinen ja tällä erää viimeinen laukan vaihto kavaletin päällä aiheutti perään parit vinkuvat kierrepukit. Totesin, että nämä harjoitukset jatkuvat seuraavaksi, kun on martingaali turvaamassa tädin satulassapysymisen.

Näkkäri bongattu!

Venyy ja vanuu

Tässä tällaista tajunnan virtaista kuulumista meidän alkusyksyltä! Eilen oli muuten myös melkoinen meno päällä, kun maneesiin oli ilmestynyt kokonainen esterata ja ilmassa oli valmennusillan tuntua ja vieraiden hevosten ja trailerien tuoksua. Pienemmästäkin menee pää ihan pyörälle. Sitä pyöritystä piti sitten jalkojenoikomiskävelyn päälle purkaa vielä tarhassakin melkoisten syysjuhlaliikkeiden kanssa, mukana tietysti naapuritarhojen ruunakaverit.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Kuviin ja tunnelmiin





Me ollaan runo jolla ei oo loppuu
Me ollaan päättymätön viikonloppu
Eikä välii vaikka kukaan ei tajuu Oo ne ei tajuu
Meil on juoni jossa ei oo tolkkuu
Rakastetaan vaikka joskus sattuu
Eikä välii mitä muut meist puhuu Oo ne saa puhuu

Anna Puu - Runo


Vuodet vierii toisensa perään. Neljä yhteistä vuotta on takana. Paljon se ottaa, mutta vähintään tuplana se antaa. Yhdessä ollaan opeteltu ja opittu, ei aina helpoimman ja nopeimman kautta, mutta kuitenkin. Hevonen, joka neljä vuotta sitten kantoi minut kaikissa askellajeissa, suorittaa jo treenissä ihan kiitettävästi helppo A:n asiat. Muut hevosen selässä käyneet ihmiset on yhden käden sormilla laskettavissa. Jokainen päivä tunnemme toisemme paremmin ja jokainen päivä on uusi seikkailu. Oma mestaripiirrokseni, paras ystäväni, elämäni hevonen, minun Kuninkaani.





Kuvista kiitos ihana Marjut! Paluu tämän lauantaisen pakkasaamuntreenin pariin ja lisää kuvia tiedossa lähipäivinä. 

perjantai 21. syyskuuta 2018

Maailmanlopunodottajasta maailmanvalloittajaksi

Mitäs sitten kun maailma ei loppunutkaan? Ei ladon katolta pellinpalalle tippuneisiin vesipisaroihin tai lanan jättämään vihreään jälkeen maneesin seinässä.





Reaktiivisen hevosen kanssa maailma ei ole aina ihan päällä seisomista. Välillä kiepsahdetaan sekunnin sadasosassa ympäri ja laukataan täysillä kotiinpäin. Välillä löytää samassa ajassa itsensä kolme metriä uraa keskemmältä. Se ei ole koskaan paha, kuriton, ilkeä tai tuhma, se vaan huomaa herkemmin, että tutuissa maisemissa on asiat eritavalla. Harva uskoisi suomenhevosen olevan sellainen, nopea, notkea ja sekunninsadasosissa lämpeävä. Minullapa on sellainen suomenhevonen.




Kaikenlaisiin asioihin on totuteltu ja opeteltu, tutustuttu ja maisteltu. Vaikeita asioita ei ole vältelty, mutta turvallisuudesta on aina silti pidetty kiinni. Rentoon, luottavaiseen ja tyytyväiseen hevoseen on aina pyrkimys kaikessa. Kierrokset ei laske niitä ruokkimalla, painetta ei saa olla liikaa, kannustusta sitäkin enemmän. Ja palkka se se on tärkein ja mikä olisi suomenhevoselle paras palkka kuin nami mamin taskusta, rapsutukset paksun harjan alta ja vuolaat kehut hurjan rohkeuden ponnistuksen päälle, siinä se suomalainen mies kasvaakin kymmenen senttiä.



Vatsaongelmat liittyvät selvästi myös mielenmullistuksiin ja reaktiivisuuteen. Nyt, kun maha on pitkään voinut hyvin (kopkop), on suuremmat hötkyilyt jäänyt aika minimiin tai niille on ainakin ollut selkeämpi syy. Siinä on myös vissi ero onko reaktiot kurjamielisiä vai ilomielisiä. Syksy alkaa taas kolkutella ovella ja silloin mieli virkistyy yleensä ihan muuten vaan, lähinnä iloisessa mielessä, kun viileys nappaa nokkaan. Silti ei sovi unohtaa, jokasyksyistä varmuuden vuoksi psylliumkuuria.


Tällaisia kuulumisia tällä erää. Onko muilla jo syksyä ilmassa ja liikkeissä keveyttä sen myötä?

tiistai 11. syyskuuta 2018

Suuren maailman meininkiä

Suomenratsujen Kuninkaallisten viikonloppu on saatu taputeltua. Tänä vuonna otin ilon irti koko viikonlopusta ja olinkin paikalla kaikkina neljänä päivänä. Torstaina ja perjantaina Kunkkukin oli mukana.

Torstaina uskaltauduin ilmoittamaan meidät ensimmäiseen A:n ohjelmaan, kun tarjolla oli helppo A:2 ja perjantaina ohjelmassa oli jo tutuksi tullut helppo B:3. Jälkipolville ei meidän suorituksista jäänyt tulosten valossa sen enempää kerrottavaa, kun molempina päivinä vasen laukka osoittautui kompastuskiveksi. Torstaina bensa loppui kesken vasemman laukan vastalaukka kaarteen ja perjantaina tapahtui ikävä säikähdys laukannostossa. Yhtä kaikki olen jo voittanut itseni, kun ylipäänsä lähdin ensimmäiseen Ahan riskillä siitä, että paikka on liian jännittävä, ja olihan nämä ensimmäiset kisat, joissa mentiin kaksi päivää peräkkäin. Hevonen käyttäytyi mallikkaasti, vaikka jännää olikin ja perjantaina väsymys painoi selvästi. Tuomareiltakin tuli taas kivoja kommentteja. Torstaina kehuttiin, että hevosella on 3 puhdasta askellajia, kiva ravi, hieno laukka, mutta tarvitaan vielä lisää jäntevyyttä, energiaa, ryhtiä ja ajatusta ylämäkeen. Perjantaina hevonen oli tuomarien mielestä kuuliainen ja mukava, mutta harmittelivat säikähdystä ja muistuttelivat kuskia taas huolellisuudesta. Kokemusta tämäkin taas ja tällaisen reaktiivisen hevosen kanssa pitää vaan mennä, nähdä ja katsoa, jotta se tottuu ja toteaa, ettei sille kuinkaan käy.

Lauantaina ja sunnuntaina oli mahtavaa seurata sukulaisten menoa. Sunnuntai huipentui siihen, kun velipoika Silvolan Hemminki (i. Karl-Hemming) voitti koulumestaruuden. Sitä ennen oli jo varmistunut 4- ja 5-vuotiaiden laatuarvosteluvoittajat ja nekin tuli sukuun. Liinakon Herkules (e. Koikkalan Sirkku) oli nelivuotiaiden paras ja samalla paras askellajihevonen ja paras estehevonen. Liinakon Kulkuri (e. Koikkalan Sirkku) oli paras viisvuotias ja samalla paras estehevonen. On siis helppoa olla ylpeä parhaasta suvusta!


maanantai 20. elokuuta 2018

Loimihaassa ei loikkien

Eilen oli taas kisapäivä. Suunnattiin Loimaalle Loimihaan loikkiin ei toki loikkimaan. Ohjelmassa oli jälleen tällä kaudella tutuksi tullut helppo B:3 ja se oli avoin vain suomenhevosille. Paikalla oltiin hyvissäajoin ja vähän ehdittiin katsella maisemiakin ennen kuin menin selkään ja verryttelemään. Tällä kertaa mukana oli taas rento kiva putte, jonka ei liiemmin tarvinnut tuijotella tai hötkyillä mitään.

Kukkuu




Rata oli tasaisen kiva, mutta pohja vei hevosesta aika paljon liikettä ja puhtia pois. Ravi sujui kuitenkin kivasti ja siitä saatiinkin paperiin aika hieno seiskarivi. Laukka oli melkoisen työn takana, josta johtuen vasemmalle voltti valui ylisuureksi, siirtyminen raviin tuli ennen pistettä ja oikeallakin paperissa ympyrän kohdalla luki "vähän työläs". Käynti oli meille tyypillisesti lyhyttä ja osin voimatonta pohjankin vuoksi sekä tuomarilla ja minulla oli eri käsitys pitkistä ohjista käyntikaarella. Prosentteja tästä radasta napsahti kuitenkin 62,05%, ihan kelpo suoritus siis.



Puuhapete tarhassa tyylikkäänä kotiinpäästyään

Ja puuhastelu jatkuu toisaalla kun kottikärryjä ei saanut kaataa

Jälleen voi sanoa siis, että kyllä on kiva matkustaa viisaan hevosen kanssa. Hiljaa hyvä tulee ja onnekseni näyttäisi kuitenkin taas siltä, että rutiini alkaa purra ja uusissakin paikoissa voi jo saada ihan rennon kivan suorituksen aikaiseksi. Tästä on hyvä jatkaa pienen palauttelun ja huilin kautta Kunkkareihin.

Päiväunet ystävän kanssa raskaan rupeaman jälkeen <3

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Vastatuulessa

Tänä viikonloppuna kisailtiin Wiurilassa nurmella. Nämä ovat olleet pitkään jo legendaarisen mukavat kisat kokea. Starttasimme perjantaina 1-tason suokkien helppo B:n ja sunnuntaina 2-tason suokkien helppo B:n. Taivaankappaleet eivät olleet ihan meidän puolellamme kumpanakaan päivänä.

Perjantaina hevonen oli hyvin jännittynyt, tulta ja tappuraa. Pellollahan kuuluu mennä täysii... Noh yhdellä ylimääräisellä pukilla ja poistumisyrityksellä selvittiin ja kuskikin pysyi kyydissä. Leuka rintaan ja kilometrejä lisää alle vaan.



Sunnuntaina lähdettiin jännittynein mielin katsomaan kuinka tänään käy. Hevonen oli rento oma itsensä ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, että tänään voikin olla taas meidän päivä. Kuin kohtalon ivaa juuri ennen meidän rataa taivaalle lipui pikimustat pilvet melkoisen puhurin saattelemana ja pakka oli taas valmis. Osuudet tuulesta ja tuiskusta poispäin sujui kivasti, mutta kuka sitä olisi kiroamatta ottanut vettä vaakatasossa suoraan päin näköä. Jännityksestä huolimatta, hevonen oli kuitenkin tänään mun kanssa ja siitä olen ylpeä. Tuomarien kommentit lämmittivät myös erityisesti mieltä: "Kaunis hevonen, jolla kivat liikkeet" ja "Kaunis ja laadukas sh, jota varmasti nyt sade hieman haittasi"



Hyvissä pätkissä radallakin tunsin hetkittäin jo sitä, mitä kotona esitetään. Vielä tulee se meidän päivä, kun me kaikille näytetään!