perjantai 16. marraskuuta 2018

Neljä kautta

Joskus on hyvä pysähtyä miettimään, mistä sitä on lähtenyt ja mihin on päätynyt. Varsinkin näinä syksyn pimeinä aikoina, kun motivaatio väkisinkin laskee, on hyvä piristää mieltä ja katsella vanhoja kuvia ja muistella menneitä ja kuljettua yhdessä matkaa. Meillä on takana neljä yhteistä kisakautta, aika monta yhdessä opittua matkaa.



Viisivuotiaana katseltiin kisameininkejä vain kotiympyröissä. Yllä viisivuotias varsa ensimmäisissä kisoissa. Näyttäähän se hellyyttävän lapsimaiselta tuossa pörrökarvassa eikä meno ihan noin tasapainoista ja harmonista ollut koko rataa läpi. Kovasti hän oli rohkea ja yritteliäs ensimmäisissä kisoissaan, että tippahan silloin tuli linssiin, kun lopputervehdykseen päästiin.


Kuusivuotiaana käytiin mielenvirkistysmielessä sentään köpöttämässä tilaisuuden tullen yhdet kisat kotimaneesissa, koska takana oli ollut se surullisen pitkä kuntoutus. Tämä oli melko huvittava pyörähdys. Tyyppi oli enemmän kuin innoissaan esiintymisestä, mutta myös hurjan jännittynyt, koska kotona tapahtui. Kuntoutusohjelmassa oli ollut laukkakertoja kahden käden sormin laskettava määrä, joten lähtihän molemmat laukat vinkujen kautta lapasesta. Kuvasta näkee selvästi, että massaa ja voimaa puuttui vielä paljon paljon, mutta onhan se kaunis katsoa noinkin.


Seitsemänvuotiaana päästiin melkein kilpailemisen makuun ja keräiltiin kokemusta ja kauhistusta useammaltakin hallilta ja kentältä. Kilpahevonen pääsi, jopa esiintymään aluemestaruuksiin. Talven aikana oli kerätty paljon voimaa, mutta vielä vaadittiin paljon enemmän rentoutta ja liikettä läpi koko hevosen.


Kahdeksanvuotiaana jatkettiin samaa kaavaa ja kerättiin lisää kokemusta jo hiukkasen varmemmin ottein. Kahdeksanvuotias hevonenhan on jo aikuinen, tai ainakin melkein. Mitä nyt muutamat ylimääräiset kuviot on hyvä näyttää johonkin sopivaan väliin, jotta täti pysyy hereillä ja katsojat iloisina. Hevonen suoritti tämän kauden jo rennommalla mielellä, vaikka tuloksissa ei sitten kuitenkaan loistettu. Talven aikana oltiin kerätty taas lisää voimaa ja varmuutta ja saatu se kulkemaan paremmin läpi koko ylälinjan ja rennommalla niskalla.

Näistä kahdesta viimeisestä kuvasta huomaa hyvin sen, mitä vuodessa on tapahtunut. Tämän kanssa on ollut siitä helppo mennä eteenpäin, kun se on kantanut itsensä aina luonnostaan aika kivasti itse, ja kun sille on esittänyt asiat oikein, se on omaksunut ne hyvinkin nopeasti. Haasteita on ollut sitten muissa asioissa, milloin vatsassa, milloin satulan jäätyä taas kapeaksi, milloin ratsastajan jumittuvassa kropassa. Kaikki se valitettavasti heijastuu hyvinkin vahvasti tähän herra herkkämieleen. Suurimmat haasteet löytyvät varmasti edelleen sekä hevosen että ratsastajan pään sisältä. Vielä on pitkä matka siihen, että luotamme molemmat pystyvämme kaikkeen siihen, mihin pystymme. Viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ihan huikeita fiiliksiä, kun ollaan ylitetty itseämme ihan urakalla. Siitä kiitos kuuluu ihanille valmentajillemme, jotka tietävät kyllä, mihin pystymme ja osaavat tsempata meidät niihin huippusuorituksiin.

torstai 8. marraskuuta 2018

Harmaan sävyistä mustaan

Niin ne päivät kuluu aamulla on pimeää, kun lähtee liikenteeseen, välissä on tasaista harmautta eri sävyissä utuisesta kirkkaampaan lonkeroon ja sitä rataa. Aikalailla kotiinpaluun tienoilla ollaan mustan puolella jälleen. Meinaa jo mennä vitsin puolelle taas tämä syksyn kurjuus. Tässä muutama kuvamuisto lähiajoilta.

Onnistunut Maijan treeni takana! Uskoa jaksamiseen piemeyden keskellä!

Palautusjuoma on aina tärkeä

Päivien piristäjä! Läsipää alias Anita Hirvonen

Pappakoira ratamestarina

Pappakoira rentoutumassa työrupeaman jälkeen

Omituinen valoilmiö

Pienen pieni Pimpula valloitti tädin sydämen <3

Mustaa ja harmaata, vaan ei ole mieli musta


tiistai 30. lokakuuta 2018

Geenejä ja muita tutkimuksia

Hevosopiston aiheuttaman suomenhevoskohun jälkeisellä viikolla suomenhevoskansa sai laastaria haavoille, kun Oulun yliopistosta alkoi tipahdella geenitestien tuloksia kansallisaarteistamme. Kunkku osallistui tähän tutkimukseen myös saaden tulokseksi DMRT3-genotyyppi CA, MSTN-genotyyppi TT ja mitokondrion äitilinja on L. Eli Kunkulla on enemmän ratsuhevoselle tyypilliset liikkeet ja se on kestävyysurheilija. Ei mitään yllätyksiä siis. Myöhemmin saadaan vielä tulokset värigeeneistä. Niitä odotan jopa vielä enemmän.

Valmiina lähtöön! Mihin mennään?!

Perjantaina käytiin jokasyksyisellä vetcheck käynnillä klinikalla ja matkaan saatiin "terveen paperit". Suurempia ongelmia nyt ei olekaan ollut, kun maha on taas parempaan päin, kaviot on balanssissa ja satulaakin hiukka taas muokkailtu. Liike oli luottolääkärin silmään kaunista katseltavaa, tasaista, puhdasta ja helppoa alusta loppuun asti, eikä hevosesta löytynyt muutenkaan juuri mitään huomautettavaa. Jatketaan siis samaan totuttuun ja hyväksitodettuun malliin.

"Terve ku pukki" sanoi luottolääkäri

Erityisohjelmaa viikonlopulle järjestettiin vielä lauantaiksikin, kun laitettiin klipperi laulamaan ja vietiin nallekarhulta osa karvoista. Pitäydyttiin samassa mallissa kuin viime vuonnakin. Klipperille ei korvakaan heilahtanut, mutta pientä viimeistelyä piti suorittaa vielä sunnuntaina, kun adhd:lla alkoi vähän maltti loppua. Ihan sievä siitä taas tuli, vaikka itse sanonkin ja vatsalinjasta sen sata kiloa kevyempi ulkomuoto.


Talvilook

Sunnuntai otettiin hassuttelun kannalta, kun maneesissa valmiina olleista esteistä saatiin meille innostavat pikkuhauskat tehtävät. Estesatula on ollut nyt viikon telakalla, joten jotain hauskaa oli keksittävä, kun täti ei lähde ilman sitä maastovillityksiin varsinkaan juuri kevennetyllä olemuksella. Tätihevoseen oli tällä kertaa luottaminen, kun hän luotsasi täydellä luottamuksellä tätinsä yli jopa noinkin suuresta esteestä. Pinkki on pop!

Sunnuntain hassuttelua

Kansallisaarre kaivoi vaatekaapista myös armeijan ylijäämää taas päälle
Talviaikaan siirtyminen tuntuu joka vuosi aina yhtä raskaalta. Pimeysahdistus iskee ja maneesi on jo normaalia aiemmin tupaten täynnä muitakin harrastajia. Kai tähän pimeyteen tottuu taas. Sillä aikaa lienee aika vain vetää syvään henkeä ja koittaa selvitä viikko kerrallaan. Talviunet olisi jees, herätys joskus maaliskuussa.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Tehotreenissä

Taannoin läsipää joutui todenteolla kaivamaan työhousut jalkaan ja ottamaan hien pintaan, kun sunnuntaina ahkeroitiin Tiinan kanssa ja tiistaina Maijan kanssa. Ympärillä toki kevyempää kivaa, maastointoilua sen minkä metsästäjien armoilta on pystytty, kentällä pyörähtelyä ja kaivettiimpa karvasatulakin taas naftaliinista.


Heti alkuun Tiina yllätti minut kysymyksellä, että mikä jalka ottaa pidempää askelta kuin muut. Tunnustelin liikettä, mutten uskaltanut vastata, kun epävarmuus iski päällimmäiseksi. Oikea takajalka! Oikea laiska takajalka otti pidempää askelta kuin muut! Tunsin sen itsekin, mutten uskaltanut vastata niin, koska epäilin sitä niin kovin.

kuva Marjut

Sitten Tiina pyysi tapailemaan avotaivutuksia ympyräuralla. Siitäpä hän ansaitsi läsipäältä tylsistyneen kysyvän katseen, että näitäkö taas, kyllähän mä nä jo osaan. Oltiin Maijan kanssa puuhasteltu inhokkieni avotaivutusten parissa edellisessä valmennuksessa. Ihmetyksekseni innostuin niistä ja ollaan jumppailtu viime aikoina niillä aika paljonkin, joten ihmekös, että meinasi pikkasen käydä tylsäksi. Iloksihan se taas pienten korjausten myötä kuitenkin muuttui, kun kropat oli ojennuksessa ja kehuja sateli. Varsinkin vasemmassa laukassa sai kokea oikean wow fiiliksen, kun kokoaminen ja taipuminen tuli niin kevyesti kuin itsestään. Tuntui, että siitä olisi voinut vaikka piruetille kääntä tuosta noin vaan. Työstettiin myös muotoa muutamien siirtymien myötä hieman enemmän niskasta ylös ja nenästä eteen. Nyt, kun olen pyrkinyt ratsastamaan kangilla ainakin kerta viikkoon, nenä on välillä tupannut painumaan herkemmin hieman alle ja niska alas varsinkin kun väsymys jo painaa, mutta äkkiä hevonen korjasi itse asennon. Tällä kertaa ratsastin molemmat valmennukset nivelillä.

kuva Marjut

Ollaan päästy kisojen vuoksi viimeksi kesäkuussa Tiinan silmien alle ja saatiin nyt ihan valtavasti hyvää palautetta, että ollaan menty kesän aikana kovasti eteenpäin juuri oikeaan suuntaan. Läksyksi saatiin jatkaa samaan malliin, kiittää useammin itseäkin hyvästä työstä ja ennen kaikkea uskoa itseen ja siihen omaan tunteeseen. Se laiska oikea takajalkakin, voi tosiaan olla se oikea vastaus, jos se omaan pyllyyn siltä tuntuu. Hevonen on omalla työllä saatu pisteeseen, jossa se yltää huippusuorituksiin, kunhan sen pää pysyy kasassa. Jonakin päivänä sen pää kestää vielä kisaradoillakin ja on meidän vuoro loistaa.

kuva Marjut

Tiistaina Maijan kanssa aiheena olikin väistöt. Sunnuntai painoi selvästi vielä kropassa molemmilla, vaikka maanantaina oli tehty vain kevyt palauttelu. Hevonen luikerteli, minkä kerkesi ja itselläkin oli vähän haasteita pysyä ojennuksessa. Todellisuudessa hevosen oli varmaan vaikea pysyä ojennuksessa, kun ratsastaja luikerteli. Saatiin kuitenkin hyviä pätkiä aikaiseksi, kun oikein tsempattiin. Tällä kertaa varsinkin oikea laukka oli positiivinen yllätys ja laukan jälkeen raviakin irtosi normaaliin tapaan. Joskus pitää vähän ponnistella, jotta nutturaa voi sitten vähän löysätä taas. Urakoinnin päälle on otettu ansaitusti rennommin ja keksitään kaikkea muuta kuin totista dressagea, jotta mieli pysyy hyvänä.

Huh mikä hiki ja jo toistamiseen melkein peräkkäisinä päivinä

Karva on kasvanut jo melkoiseen nalle moodiin ja hiki tulee pienemmästäkin puuhastelusta. Vielä pitäisi pari viikkoa malttaa klippauksen kanssa, niin selvitään taas koko talvi yhdellä ajelulla. Mihinköhän malliin sitä tänä vuonna Kuninkaan ajelisi? Launtai-iltana suuntaan itse Helsinkiin katselemaan ison maailman meininkiä. Saa katsoa, mitä Kuningas saa tuliaisiksi vai saako mitään.


perjantai 5. lokakuuta 2018

Flow

Se on kumma, miten pienten kaviosirppien poisto saa melkoisen flown aikaan. Kunkulla oli kengitys viikko sitten torstaina. Varsinkin kengitysvälin loppupuolella kavio kasvaa varpaalta enemmän kuin kannalta, mikä tarkoittaa sitä, että varsinkin takapään kanssa pitää ponnistella vähän enemmän. Herkkänä herrahevosena ei aina ihan huntsittaisi, jos mennäänkin vähän helposta vaikeampaan.



Lauantaiaamuna pikkupakkasessa Marjut innostui katsomaan, kuinka kevyesti se kenkä kulkee ja pysyykö ratsastaja menossa mukana. Ja kulkihan se. Helppoa kuin heinänteko sanoi Kuningas ja pisteli tossua toisen eteen. Kaikki toimi taas pienin avuin ja elämä oli ihanaa. Mitään ihmeellistä ei puuhasteltu. Taivuteltiin, jumppailtiin ja fiilisteltiin, uusien menomonojen menoa. Odottelin muutamia vinguttavia iloloikkiakin pakkasen nipistäessä nokkaa ja hännänpäätä, mutta ei siellä se päristeli tyytyväisenä ja rentona menemään, kun kerran sai mennä ja se oli taas helppoa ja kivaa.




Sunnuntaina olin pitkästä aikaa oikein varannut maneesin puomitreeneille. Eihän siellä kukaan muu hullu koskaan niihin aikoihin olekaan veilä kuin me, mutta kuitenkin. Nostin puomeja pitkästä aikaa vähän irti maastakin kavalettipalikoilla. Esteratsastusta suorastaan siis! Jumppailu oli selvästi kutkuttavan hauskaa. Pääasiassa nahkapuku pysyi kuitenkin kasassa. Päätin hyvin sujuneiden laukkajumppailujen innoittamana vielä koittaa tehdä laukanvaihtoa kavaletin kautta. Jepjep, sepä olikin hurjan hauskaa. Ensimmäinen ja tällä erää viimeinen laukan vaihto kavaletin päällä aiheutti perään parit vinkuvat kierrepukit. Totesin, että nämä harjoitukset jatkuvat seuraavaksi, kun on martingaali turvaamassa tädin satulassapysymisen.

Näkkäri bongattu!

Venyy ja vanuu

Tässä tällaista tajunnan virtaista kuulumista meidän alkusyksyltä! Eilen oli muuten myös melkoinen meno päällä, kun maneesiin oli ilmestynyt kokonainen esterata ja ilmassa oli valmennusillan tuntua ja vieraiden hevosten ja trailerien tuoksua. Pienemmästäkin menee pää ihan pyörälle. Sitä pyöritystä piti sitten jalkojenoikomiskävelyn päälle purkaa vielä tarhassakin melkoisten syysjuhlaliikkeiden kanssa, mukana tietysti naapuritarhojen ruunakaverit.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Kuviin ja tunnelmiin





Me ollaan runo jolla ei oo loppuu
Me ollaan päättymätön viikonloppu
Eikä välii vaikka kukaan ei tajuu Oo ne ei tajuu
Meil on juoni jossa ei oo tolkkuu
Rakastetaan vaikka joskus sattuu
Eikä välii mitä muut meist puhuu Oo ne saa puhuu

Anna Puu - Runo


Vuodet vierii toisensa perään. Neljä yhteistä vuotta on takana. Paljon se ottaa, mutta vähintään tuplana se antaa. Yhdessä ollaan opeteltu ja opittu, ei aina helpoimman ja nopeimman kautta, mutta kuitenkin. Hevonen, joka neljä vuotta sitten kantoi minut kaikissa askellajeissa, suorittaa jo treenissä ihan kiitettävästi helppo A:n asiat. Muut hevosen selässä käyneet ihmiset on yhden käden sormilla laskettavissa. Jokainen päivä tunnemme toisemme paremmin ja jokainen päivä on uusi seikkailu. Oma mestaripiirrokseni, paras ystäväni, elämäni hevonen, minun Kuninkaani.





Kuvista kiitos ihana Marjut! Paluu tämän lauantaisen pakkasaamuntreenin pariin ja lisää kuvia tiedossa lähipäivinä. 

perjantai 21. syyskuuta 2018

Maailmanlopunodottajasta maailmanvalloittajaksi

Mitäs sitten kun maailma ei loppunutkaan? Ei ladon katolta pellinpalalle tippuneisiin vesipisaroihin tai lanan jättämään vihreään jälkeen maneesin seinässä.





Reaktiivisen hevosen kanssa maailma ei ole aina ihan päällä seisomista. Välillä kiepsahdetaan sekunnin sadasosassa ympäri ja laukataan täysillä kotiinpäin. Välillä löytää samassa ajassa itsensä kolme metriä uraa keskemmältä. Se ei ole koskaan paha, kuriton, ilkeä tai tuhma, se vaan huomaa herkemmin, että tutuissa maisemissa on asiat eritavalla. Harva uskoisi suomenhevosen olevan sellainen, nopea, notkea ja sekunninsadasosissa lämpeävä. Minullapa on sellainen suomenhevonen.




Kaikenlaisiin asioihin on totuteltu ja opeteltu, tutustuttu ja maisteltu. Vaikeita asioita ei ole vältelty, mutta turvallisuudesta on aina silti pidetty kiinni. Rentoon, luottavaiseen ja tyytyväiseen hevoseen on aina pyrkimys kaikessa. Kierrokset ei laske niitä ruokkimalla, painetta ei saa olla liikaa, kannustusta sitäkin enemmän. Ja palkka se se on tärkein ja mikä olisi suomenhevoselle paras palkka kuin nami mamin taskusta, rapsutukset paksun harjan alta ja vuolaat kehut hurjan rohkeuden ponnistuksen päälle, siinä se suomalainen mies kasvaakin kymmenen senttiä.



Vatsaongelmat liittyvät selvästi myös mielenmullistuksiin ja reaktiivisuuteen. Nyt, kun maha on pitkään voinut hyvin (kopkop), on suuremmat hötkyilyt jäänyt aika minimiin tai niille on ainakin ollut selkeämpi syy. Siinä on myös vissi ero onko reaktiot kurjamielisiä vai ilomielisiä. Syksy alkaa taas kolkutella ovella ja silloin mieli virkistyy yleensä ihan muuten vaan, lähinnä iloisessa mielessä, kun viileys nappaa nokkaan. Silti ei sovi unohtaa, jokasyksyistä varmuuden vuoksi psylliumkuuria.


Tällaisia kuulumisia tällä erää. Onko muilla jo syksyä ilmassa ja liikkeissä keveyttä sen myötä?