Neljä kautta

Joskus on hyvä pysähtyä miettimään, mistä sitä on lähtenyt ja mihin on päätynyt. Varsinkin näinä syksyn pimeinä aikoina, kun motivaatio väkisinkin laskee, on hyvä piristää mieltä ja katsella vanhoja kuvia ja muistella menneitä ja kuljettua yhdessä matkaa. Meillä on takana neljä yhteistä kisakautta, aika monta yhdessä opittua matkaa.

Viisivuotiaana katseltiin kisameininkejä vain kotiympyröissä. Yllä viisivuotias varsa ensimmäisissä kisoissa. Näyttäähän se hellyyttävän lapsimaiselta tuossa pörrökarvassa eikä meno ihan noin tasapainoista ja harmonista ollut koko rataa läpi. Kovasti hän oli rohkea ja yritteliäs ensimmäisissä kisoissaan, että tippahan silloin tuli linssiin, kun lopputervehdykseen päästiin.

Kuusivuotiaana käytiin mielenvirkistysmielessä sentään köpöttämässä tilaisuuden tullen yhdet kisat kotimaneesissa, koska takana oli ollut se surullisen pitkä kuntoutus. Tämä oli melko huvittava pyörähdys. Tyyppi oli enemmän kuin innoissaan esiintymisestä, mutta myös hurjan jännittynyt, koska kotona tapahtui. Kuntoutusohjelmassa oli ollut laukkakertoja kahden käden sormin laskettava määrä, joten lähtihän molemmat laukat vinkujen kautta lapasesta. Kuvasta näkee selvästi, että massaa ja voimaa puuttui vielä paljon paljon, mutta onhan se kaunis katsoa noinkin.

Seitsemänvuotiaana päästiin melkein kilpailemisen makuun ja keräiltiin kokemusta ja kauhistusta useammaltakin hallilta ja kentältä. Kilpahevonen pääsi, jopa esiintymään aluemestaruuksiin. Talven aikana oli kerätty paljon voimaa, mutta vielä vaadittiin paljon enemmän rentoutta ja liikettä läpi koko hevosen.

Kahdeksanvuotiaana jatkettiin samaa kaavaa ja kerättiin lisää kokemusta jo hiukkasen varmemmin ottein. Kahdeksanvuotias hevonenhan on jo aikuinen, tai ainakin melkein. Mitä nyt muutamat ylimääräiset kuviot on hyvä näyttää johonkin sopivaan väliin, jotta täti pysyy hereillä ja katsojat iloisina. Hevonen suoritti tämän kauden jo rennommalla mielellä, vaikka tuloksissa ei sitten kuitenkaan loistettu. Talven aikana oltiin kerätty taas lisää voimaa ja varmuutta ja saatu se kulkemaan paremmin läpi koko ylälinjan ja rennommalla niskalla.

Näistä kahdesta viimeisestä kuvasta huomaa hyvin sen, mitä vuodessa on tapahtunut. Tämän kanssa on ollut siitä helppo mennä eteenpäin, kun se on kantanut itsensä aina luonnostaan aika kivasti itse, ja kun sille on esittänyt asiat oikein, se on omaksunut ne hyvinkin nopeasti. Haasteita on ollut sitten muissa asioissa, milloin vatsassa, milloin satulan jäätyä taas kapeaksi, milloin ratsastajan jumittuvassa kropassa. Kaikki se valitettavasti heijastuu hyvinkin vahvasti tähän herra herkkämieleen. Suurimmat haasteet löytyvät varmasti edelleen sekä hevosen että ratsastajan pään sisältä. Vielä on pitkä matka siihen, että luotamme molemmat pystyvämme kaikkeen siihen, mihin pystymme. Viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ihan huikeita fiiliksiä, kun ollaan ylitetty itseämme ihan urakalla. Siitä kiitos kuuluu ihanille valmentajillemme, jotka tietävät kyllä, mihin pystymme ja osaavat tsempata meidät niihin huippusuorituksiin.